Miksi ja kenelle minä kirjoitan?

Posted on

Kirjoitan pääasiassa sitä varten, että voisin auttaa eksyksissä olevia ihmisiä oikealle polulle. En vielä tiedä, mistä motiivi tällaiselle on syntynyt. Voisiko mahdollisesti olla, että se tunne, joka minulla kasvoi 2014 aikoihin opinnäytetyötä kirjoittaessani, kantaa edelleen? Minusta tuntuu, että löysin tuolloin jotain tosi keskeistä oman työni merkityksellisyydestä. Tämä oivallus antoi avaimen niin moniin hienoihin seikkailuihin, että koen vaan suurta toivetta jakaa muillekin samaa ilon tunnetta.

Koen, että minulla on myös tarve auttaa muita kirjoitusteni avulla, koska olen itse saanut niin paljon. Synnyin onnelliseen perheeseen ja sain viettää turvallisen lapsuuden. Jossain vaiheessa rupesin jopa katumaan sitä, kuinka sain niin paljon kaikkea. Rupesin potemaan huonoa omatuntoa siitä, että miksi minulla on enemmän, kuin toisella. Varsinaista länsimaisen ihmisen tuskaa, vai mitä?

Valmistuin vuonna 2010 lukiosta, enkä saanut vielä opiskelupaikkaa, jonka myötä lähdin tekemään vapaaehtoistyötä Tansaniaan. Joku minun sisimmissä sanoi tuolloin, että minun täytyy kasvaa yksin ihan erilaisessa ympäristössä, jossa voin samalla oppia muilta ja auttaa sen vähän, mitä voin. Tuon reissun aikana minusta tuntui aina siltä, kun eläisin kirjan sisällä jonkin länsimaisen nuoren pojan seikkailua. En tuohon aikaan kuitenkaan kokenut vielä tarvetta kirjoittaa. Ehkä minun enemmänkin tuolloin piti elää ja kasvaa, jotta pääsisin nykytilaan, jolloin minulla tuntuu olevan tarvetta kertoa oppeja ja tarinoitani.

Ensimmäinen työpäiväni Tansaniassa palomiehenä

Tätä kirjoittaessa mieleeni tulee ensimmäinen työpäiväni Tansaniassa, kun saavuin Mufindin vuoristokylään. Olin sairastunut reissun alkupuolilla vatsatautiin, jonka myötä makasin ensimmäisenä työpäivänä sängyssä. Pomoni – amerikkalainen Jenny, tuli sanomaan minulle, että kylän metsässä on iso tulipalo, jota varten koko kylä on kutsuttu auttamaan. Tansanialaiset kulottavat peltoja ja jollain oli tuolloin lähtenyt hommat vähän käsistä. Jenny sanoi, että minun ei missään nimessä tarvitse tulla auttamaan, mutta hän lähtee. Tunsin oloni kuitenkin jo hieman paremmaksi ja halusin mennä mukaan.

En ollut koskaan aikaisemmin sammuttamassa tulipaloa, joten yllätyin kovasti, kun meille annettiin isot risut aluksi, joilla meidän piti yhteistoiminnallisesti viuhkoa joukossa tulta sammuksiin. Tuossa tilanteessa adrenaliini oli alusta alkaen sen verran korkealla, etten oikeastaan edes muista pelänneeni, vaan näin yhteistyön voiman ja sen, kuinka saman aikaisella paikallisten puiden viuhkomisella onnistuimme taltuttamaan yksi kerrallaan pieniä metsäpaloja.

Sain onnistumisista sen verran voimaa, että päätin loppupuolella lähteä itse jopa sammuttamaan pienempää paloa. Paikalliset palomies apurit näkivät aikeeni ja huikkasivat minulle “BIIIIIS. BIIIIS”. Tiesin, että harvempi tansanialainen puhuu englantia, joten en osannut reagoida tuohon oikein mitenkään, kun länsimaisia tulkkeja ei ollut ympärillä. Hymyilin heille ja lähestyin tulta ja aloin viuhkoa. Siinä vaiheessa tajusin, että he olivat koittaneet kommunikoida englanniksi sanoen, “BEEES. BEES”. Ampiaisten joukko lähti lentämään minua päin, mutta pääsin onneksi aika vikkelästi pakoon. Juoksin takaisin paikallsiten joukkoon, jotka nauroivat operaatiolleni hervottomasti. Eräs naurajista oli nuori räppärimäiseen tyyliin pukeutunut Akida, jonka eleistä jostain syystä loukkaannuin. Ajattelin, että hän pilkkasi minua.

Pian alueelle saapui länsimaisia tuttuja, jotka hokivat, että tuli on saatu hoidettua kuntoon. Kaikki paikalliset iloitsivat tästä halaten ja nauraen keskenään. Tämä ilon ja solidaarisuuden tunne tuli minulle tutuksi seuraavina kuukausina, kun koin toinen toistaan mielenkiintoisimpia seikkailuja. Ja Akida, jonka pelkäsin pilkkaavan minua, osottautui täysin vääräksi peloksi. Hänestä tuli paras kaverini ja pidän hänen kanssaan vieläkin yhteyttä. Akida antoi minulle Suomeen lähtiessäni hänen englanti-swahili sanakirjansa, joka oli minulle melkoisen suuri lahja. Hän myös opetti minulle tällä esimerkillään, kuinka ei koskaan kannata antaa ensivaikutelman määrittää liikaa. Tämä on eräänlainen klisee, mutta uskon, että useissa kliseissä piilee maailman suurimmat salaisuudet.

Toiveeni tästä eteenpäin

Tansanialla on erityinen paikka sydämessäni. Minusta tuntuu, että armeijan sijaan kasvoin vasta Tansaniassa mieheksi ja jotenkin minusta tuntuu, että mieheksi kasvamisesta pitäisi myös nuorille kertoa enemmän. En ole kasvatustieteen ammattilainen, mutta kiinnostavan tarinan sisään upotettu oppi voi aina synnyttää jotain uutta ja kiinnostavaa. Täten, tulen kirjoittamaan vastaisuudessa nuoret miehet mielessä pitäen. Muistan, että minulla oli lukion jälkeen tarve eräänlaiselle isoveljelle, jolta varmistaa, menenkö oikeaan suuntaan. Toivottavasti voin näiden tekstieni kautta tavoittaa nuoria aikuisia, jotka kaipaavat tukea ja suuntaa elämälleen.

Miten saisimme kaiken hyödyn irti yritystapahtumista?

Posted on

Olen nähnyt lukuisia yrityksille suunnattuja tapahtumia Suomessa sekä ulkomailla ja huomannut, että tapahtumissa on lähes aina samankaltainen rakenne. Puhujat puhuvat 30 min – 60 min ja jossain välissä on aika verkostoitumiselle. Haasteena tässä on mielestäni se, että oppivatko osallistujat oikeasti jotain? Vaikka puhuja olisi kuinka hyvä, kuinka paljon me oikeasti muistamme siitä, kun arki taas koittaa. Kuten julkaisussa kirjoitan, ihmisen muisti on yllättävän lyhyt.

Mielestäni tapahtumien järjestäjien pitäisi panostaa siihen, että varmistamme, tapahtuman osallistujien oikeasti oppivan puheenvuoroista asioita, joita voi helposti siitää arkeen. Osallistujat pitäisi aktivoida kuuntelemaan sen sijaan, että kuunneltaisiin passiivisesti konetta ja Twitteriä selaillen. Vaihtoehtoinen ratkaisu tähän olisi, että aina puheenvuoron jälkeen osallistujat keskustelisivat pareittain, mitä puheesta jäi mieleen ja mitä on helpoin siirtää käytäntöön. Toinen vaihtoehto voisi olla keskusteluttaa pareja puheen jälkeen, jonka jälkeen voisi vielä esittää puhujalle kysymyksiä.

Tällainen malli esimerkkinä olisi mielestäni helppo toteuttaa, eikä vaatisi hirveitä taikatemppuja järjestäjiltä. Elämyksellinen Nordic Business Forum tuhannen euron lippuhinnalla voisi tulla vielä elämyksellisemmäksi, kun osallistujat oppivat enemmän. Onneksi me kokeilemme tällaista mallia meidän tapahtumassamme ensi keskiviikkona! Tapahtuman pääkoordinaattina on toiminut huikeaakin huikeampi tiimiläiseni – Maija Rummukainen. Olen joka päivä levollisuuden tunteessa, kun tuommoinen ammattilainen ottaa koordinaatio vastuun tapahtuman järjestämisestä.

Linkki Haaga-Helian verkkojulkaisuun, jonka kirjoitin ennen tätä blogikirjoitusta samasta aiheesta: https://esignals.fi/kategoria/yrittajyys/kaikki-hyoty-irti-yritystapahtumista/#d1d7c6f5

Mitä ajattelet öisin?

Posted on

Luin taannoin Vee Kativhun kirjaa ”Empowered”, jossa hän pyytää lukijaa pohtimaan, ”Mitkä ajatukset pitävät sinua hereillä öisin?”. Pohdin tietenkin perinteisiä arkisia asioita, mutta pohdin ihmeellisen usein myös koulutuksen ja työelämän haasteita. Jaan tässä tekstissä muutaman:

  • Kyseenalaistammeko me tarpeeksi?

Minua huvittaa ja ilahduttaa lapset, jotka uteliaasti jaksavat kysellä mitä erikoisempia kysymyksiä. Kerran olin matkalla Israelista Suomeen, jolloin vieressäni istui pieni prinsessan pukuun pukeutunut tyttö, joka jaksoi lähes koko matkan kysyä äidiltään lentokoneeseen liittyviä kysymyksiä. Ihailin hänen äitiänsä, joka jaksoi kärsivällisesti vastata, vaikka kysymysten loppua ei näkynyt. Tuo kysymysten sarja on jäänyt mieleeni ja olen usein pohtinut, kysymmekö me enää niin paljoa kysymyksiä samalla uteliaalla tarmolla, kuin lapsena? Minkälainen olisi oppitunti, joka alkaisi sillä, että opiskelijat tutustuvat aluksi aiheeseen ja listaavat ylös kysymyksiä, joita haluavat selvittää opittavaan aiheeseen liittyen? Entä minkälainen olisi palaveri, jossa materiaalit luetaan etukäteen ja yhteinen aika käytetään vain kysymysten läpikäymiseen? Uudet suuntaviivat luotaisiin aina kysymysten jälkeen.

  • Luennoimmeko me liikaa?

Kulttuuri muuttuu hitaasti ja opettajan rooli koetaan edelleen yllättävän usein tiedon siirtäjän roolin kautta. Tämä käytänne pysyy, vaikka tiedetään älypuhelimen vaikutukset ihmisen keskittymiskykyyn. HAMK:issa käymäni ammatillisten opettajaopintojen aikana kerrottiin, että ihminen oppii parhaiten opettamalla toiselle. Silti yllättävän usein opettajat tyytyvät luennoimaan. Sama malli näkyy myös työelämässä palavereiden kulussa. Mietin usein, kuinka paljon enemmän palaverin osallistujat voisi saada, jos yhteinen aika käytettäisiin siten, että puheenvuorot jaettaisiin tasaisemmin. Tätä on myös tutkittu Anita Woolleyn (2015) puolesta Pittsburghin yliopistolla. Tutkimuksen mukaan puheenvuorojen jakautuminen on yksi keskeisistä elementeistä, joka kuvaa ryhmän älykkyyttä.

  • Tehdäänkö ryhmätyötä väärin?

Perinteinen ryhmätyömalli töissä ja opiskelumaailmassa toimii siten, että jaetaan ryhmät ja ryhmälle jää itselleen vastuuksi pelisääntöjen ja etenemistavan suunnittelu. Tässä käy perinteisesti niin, että sosiaalisesti lahjakkaammat ihmiset ottavat helposti vetovastuun ryhmän puolesta ja muut seuraavat perästä. Jotkut tekevät vähemmän työtä ja toiset enemmän. Olennaista olisi varmistaa yhteistoiminnallisen oppimisen menetelmin, että ryhmän menestys on kiinni jokaisen yksilön tasapainoisesta panoksesta. Kaikki ryhmän jäsenet ovat riippuvaisia toisistaan, ja jokaisella on vastuu toiminnan etenemisestä. Tämä onnistuu luomalla selkeät pelisäännöt ryhmätyölle, antamalla aikaa tutustumiseen, korostamalla reflektoinnin tärkeyttä ja tuplavarmistamalla, että osanottajat tietävät, miten prosessi etenee.

  • Mikä vaikutus reflektoinnilla voisi olla?

Edellisessä kappaleessa mainitsemani reflektointi pitäisi olla keskeinen osa toiminnan arkea. Sen pitäisi kulkea käsi kädessä toiminnan kanssa siten, että tasaisin, yhdessä sovituin peliajoin kokoonnutaan yhteen reflektoimaan, mitä on tapahtunut, miten työt etenevät, missä tarvitaan apua ja mitä voisi tehdä paremmin? Pyrin käyttämään mahdollisimman usein oppitunnin tai palaverin lopussa aikaa reflektoinnille, jotta opit siirtyvät paremmin arkeen ja pääsen samalla itsekin kuulemaan, mitä osanottajat ajattelevat. Reflektointi on tärkeä hoitaa yhteistoiminnallisin menetelmin. Useimmiten teen sen niin, että pyydän ensin osallistujia miettimään yksin kysymyksiä ja tämän jälkeen parin kanssa. Seuraavaksi pyydän pareja sopimaan, kumpi on a ja b. Loppuun sanon osallistujille, että aloitetaan a – henkilöistä, jotka sanovat yhden asian kerrallaan. Kierros käydään loppuun ja annetaan b – henkilöille vuoro ja otetaan vielä uusi kierros, jos asiaa riittää. Näin varmistetaan, että hiljaisetkin äänet tulevat kuulluiksi.

Onneksi nukun yöni yleensä ihan hyvin. Silti joku näissä asioissa painaa, tai sitten ne ovat merkityksellisiä minulle.

Huomioi nämä 2 asiaa, kun kysyt muilta neuvoa

Posted on

Will Smith kertoo viisaan ajatuksen viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan, “Will”. Hänen mukaansa meidän pitää olla kriittisiä kuunnellessamme neuvoja toisilta. Kun pyydämme neuvoa toiselta, meidän on muistettava, että toinen ei voi ennustaa tulevaisuutta. Toisen henkilön ajatukset tulevaisuuteen liittyvät heidän kokemuksiinsa, ennakkoluuloihinsa sekä pelkoihinsa.

Tämä ajatus mietityttää minua. Käyttäytymiseeni kuuluu, että kysyn neuvoa usein asiaan kuin asiaan liittyen. Jos minulla on ongelma vaikka autoon liittyen, saatan kysyä neuvoa useammalta tutulta. Kuuntelen jokaisen vastauksen vuorotellen, jonka jälkeen teen sitten päätöksen. Ehkä Willin ajatus onkin enemmän tässä se, että pitäisi luottaa enemmän omaan mielipiteeseen. Omiin ajatuksiin ja kokemuksiin luottaminen saattaa tuottaa joskus virheitä, joita itsekin varmaan pelkään. Tästä voisi tosin tuudittautua sillä kliseisellä ajatuksella, että virheet ovat osa elämää. Keskeistä on kuitenkin, miten käsittelee virheitä. Sijoittajaguru Ray Dalion yksi elämän prinsiipeistä kuuluu “Pain + Reflection = Progress”, joka löyhästi suomennettuna tarkoittaa, että kipu yhdistettynä reflektioon on yhtä kuin kehitystä. Näin viikonlopun kunniaksi otankin nämä kaksi prinsiippiä isompaan tarkasteluun elämässäni :

  • Jatka neuvojen kysymistä, mutta luota myös omaan mielipiteeseesi.
  • Virheen käsittely ja siitä oppiminen antaa avaimet kehitykselle.
Kuvamuisto Santiago De Compostelan vaellukselta 2019. Aamut klo 6.00 aikoihin antoi hyvin aikaa reflektoinnille.

2023 vs 2018

Posted on

Jes! Viimein jaksoin julkaista uuden blogikirjoituksen. Nämä täällä julkaisemani blogit olivat vuonna 2018 enemmänkin itsereflektiota, jonka kautta kuvailin itselleni sen hetkisiä tunteita. Mikään ei ole sen suhteen muuttunut. Nyt 2023 kirjoitan tätäkin tekstiä pyrkien avaamaan tekstin muotoon, mitä aivoni minulle haluaa sanoa.

Pohdin tällä hetkellä sitä, miten asiat ovat muuttuneet elämässäni sen jälkeen, kun viimeisen kerran tänne blogikirjoituksen julkaisin. Vuosi 2018 oli osaltani matkustamisen vuosi. Aikaisemmissa blogeissakin kuvasin hieman sitä, kuinka pääsin töiden kautta matkustamaan ja tutustumaan upeisiin tyyppeihin. Minua lennätettiin pääasiassa Baltiaan, mutta myös Itävaltaan ja Venäjälle. Itävallassa olin jännän äärellä, kun minut kutsuttiin puhumaan luovien alojen tilasta Suomessa Wienin yliopistoon. Mieletön jännitys puhkesi hyvin menneen puheen jälkeen. Päivittelin lavalla vielä kaikkien edessä istuessani, että ”Huh.. Mä oikeesti selvisin tästä ja tää meni hyvin”. Ainoa ongelma oli vaan, että havahduin itävaltalaisen juontajan kysymykseen ”How does this work in Finland?” , johon vastasin ”Could you repeat the question?”. Palasin tässä kohti maan pinnalle ja tajusin, että esiintyminenhän jatkuu vielä. Latasin niin kovat paukut puhettani varten, että unohdin unelmoimaan puheen jälkeen sovitun paneelin ajaksi. Vieressäni saksalaiset rouvat pauhkasivat kovaa loistavia vastauksia kerta toisensa jälkeen. Mulla oli yllättävän hankala päästä puheeseen kiinni, mutta eipä tuo loppujen lopuksi haitannut. Tärkeintä oli, että puhe oli onnistunut.

Nyt vuonna 2023, olen onnellisessa asemassa projektipäällikkönä, jossa pääsen kouluttamaan ja kehittämään uutta jatkuvasti. Uskon, että olen jokaisena vuotena oppinut jotain uutta. En ole tarkempia reflektointeja tehnyt, mutta sen hetkisiin työmatkoihini ja projekteihini vedoten, veikkaisin tämmöistä:

2018 opin, että luovuuden prosessi yhdessä jaettuna toisen kanssa synnyttää lähes aina jotain hienoa. Olen oikeasti ylpeä dokumentista, jonka teimme Joni Hakasalon kanssa. Aluksi ajatuksenamme oli tehdä vain lyhyt opetusvideo, mutta lopputuloksena syntyi 40 minuuttinen haastattelutuokio, jossa kuvasimme Startup Hankkeen matkan. https://www.youtube.com/watch?v=I7KokN0tfMM&t=1491s

2019 opin, miten yhteistoiminnallisen johtamisen filosofia oikeasti saa aikaan turvallisen ryhmän. Olin pääkouluttajana Petroskoissa oululaisille ja petroskoilaisille tarkoitetulla opiskeluviikolla. Parhaimpia hetkiä viikolta oli, kun päätimme jokaisen päivän aina opettajien kanssa samoin, kuin opiskelijoiden kanssa. Reflektoimme, mikä meni hyvin ja missä tarvitaan apua. Jokainen kertoi vuorotellen huolensa, tuli kuulluksi ja selvitimme hetkessä ratkaisun. Lopputuloksena, opettajilla oli turvallinen olo ja opiskelijat voivat hyvin. Opiskelijat innostuivat solmimaan viikon aikana ystävyyssuhteita, jotka jatkuivat vielä pitkään viikon jälkeen.

2020 opin delegoinnin merkityksestä. Opin käytännössä isäni käyttämää lausahdusta ”Delegoi niin, että hirvittää”. Olin projektipäällikkönä ESGE – nimisessä hankkeessa, jossa eräs projektityöntekijäni eteni töissään hyvin, mutta huomasin pieniä haasteita meidän välillä. Keskustelin hänen kanssaan ja kuulin, että hän ei tunne minun luottavan häneen. Pienen keskustelun jälkeen ymmärsin, että kerroin luottavani häneen puheen tasolla, mutten näyttänyt tätä hänelle. Pyysin tätä anteeksi ja otin tästä oppini. Lopputuloksena olen tästä pyrkinyt aina muistamaan muita ohjatessani tai johtaessa, että delegoin heille vastuuta niin paljon, että pikkusen tosiaan itseä hirvittää. En kuitenkaan missään nimessä päästä luottamuksen narua irti, vaan tiukennan aina tarpeen tullen ja varmistan, että toinen etenee oikeaan suuntaan. Helpommin sanottu, kuin tehty, mutta oppia ikä kaikki!

2021 opin, että välillä kannattaa edetä kohti pelkoa. Juonsin tapahtuman, jossa kuulijoina oli satakunta arvovaltaista kuulijaa. Olin jännittänyt tuota hetkeä pitkään, mutta jotenkin lavalle mennessäni, sain yllättävän nopeasti rauhan kaikkeen tekemiseen. Ymmärsin eräällä lailla, että pelko on tunne, joka on päässä, mutta se ei välttämättä ole fakta. Kun viimein saavun lavalle, olen läsnä vain siinä hetkessä, laitan hymyn kasvoilleni ja päätän pitää hauskaa.

2022 opin kysymällä johtamisen tärkeydestä. Miten hienoa onkaan saattaa yksilöohjaus, tai ryhmäsparraus sessio tilanteeseen, jossa osallistujat itse keksivät kirkkain silmin jonkun uuden idean, joka heitä hyödyttää. Keskiössä tässä on ollut se, että etenen alussa laajemmista kysymyksistä (Unelmat, visiot ja strategiat) pikkuhiljaa yksityiskohtaisempiin kysymyksiin. Pyrin olemaan mahdollisimman läsnä, jotta ymmärrän täysin, mitä toinen ajattelee.

Mikä on vuoden 2023 oppini? Tämän vuosi tulee näyttämään. Minulla on menossa vaativin hankkeeni kenties koskaan, mutta sepäs innostaa minua entistä enemmän kehittämään. Tarpeeksi vaativassa tehtävässä pääsee flow-tilaan, joka tuo aina hyvän olon. Pyrin kuvaamaan tämän vuoden aikana blogien kautta näitä hyvän olon tunteita.

2.4. Stairway to heaven – Kennedy Center Honors

Posted on

Pääsiäinen ohi ja uusi viikko käyntiin!

Tämän viikon biisi soittolistalle on yksi maailman parhaista biiseistä. En kuitenkaan laita Led Zeppelinin versiota, vaan toisen legendaarisen bändin Heartin esityksen vuodelta 2012. Tässä coverissa ja kunnianosoituksessa tehdään ihan oikeasti kunniaa – niin hieno tämä sovitus on. Videota katsoessa voi vain kuvitella, miltä yleisössä istuvilta Led Zeppelinin jäseniltä tuntuu saada tällainen kunnianosoitus ja fiilistellä luomaansa elämää suurempaa kappaletta.

26.3. Alexander Stubb ja onnellisuus

Posted on

 

Monilla on omat mielipiteensä sekä uskomuksensa Alexander Stubbista ja minä olen aina pitänyt hänestä. Joissain ihmisissä loistaa kaunis uteliaisuus maailmaa kohtaan ja tällainen kuva minulla tulee lähes aina, kun näen hänet puhumassa. Alexander piti taannoin TedX:ssä hienon puheen onnellisuuden merkityksestä, joka on hyvä muistutus siitä, miten tavoitella onnellista tasapainoista elämää. Tämä aihe on hirveän iso, joten en yritäkään kaikkea käydä läpi, mutta tiivistän muutaman asian, joiden kohdilla nyökkäilin puhetta kuunnellessa ja minkälaisia ajatuksia minulla tuli mieleen.

 

Body – Ruumiin hyvinvointi

 

 

Melkein kaikki haluavat näyttää hyvältä ulkoisesti, mutta Alexin mukaan tärkeämpää on tuntea hyvältä sisäisesti. Niinhän se on. Aamulla herätyskello soi ja ensimmäisenä reaktiona joillain saattaa olla torkkunapin painaminen ja toiset lähtevät laittamaan aamupalaa. Töiden jälkeen, kun tulee kotiin, yksi houkuttavimmista paikoista löytää rentouttava relaamisen kohde on oma kotisohva. Siitä otetaan sitten kaukosäädin käteen ja pistetään telkkari tai Netflix päälle. Itse teen tällä lailla tosi usein, eikä siinä ole mielestäni mitään vikaa. Alexanderin puhetta kuunnellessa mietin, että tärkeämpää on se, mitä tekee sen jälkeen, kun on ollut sohvalla. Ihmisen kehon on pakko pysyä liikkeessä, pysyäkseen vireessä. Olen huomannut, että jos sohvaperunana olon jälkeen ei lähde ulos, tai liiku, viretila laskee hirveästi. Tässä vaiheessa virettä voi toki nostaa kahvilla, tai herkkuruoalla, mutta mikään ei tuota parempaa oloa kroppaan, kuin sen liikkeelle laittaminen. Eihän se aina helppoa ole, mutta pienikin ulkoilu tekee ihmeen hyvää 🙂 Pienestä liikkeelle!

Nukkuminen on myös olennainen osa tasapainoista fiilistä ja siinä onkin välillä haastetta. Olen aina tykännyt sanoa, että ”Nukkuminen on ihan parasta, mutta hereilläkin on tosi kivaa!”. Yksi juttu, mikä mulla on toiminut paremman unen saannissa, on puhelimen ja digilaitteiden poislaitto klo 22.00 aikoihin. Mulla on aina joku kirja nukkumaan mennessä vieressä, jota luen. Se saattaa olla joku kiinnostava tietokirja, romaani, tai toisinaan myös joku sairaan tylsän oloinen kirja, joka tekee tehtävänsä saamalla mielen niin väsyneeksi, että on vaan pakko nukahtaa. Vaikka nukkumaan meno aikaisin olisikin vaikeaa välillä, se on kuitenkin pakollista ruumiillisen hyvinvoinnin ja onnellisen olotilan saamiseksi.

 

 

Mind – Mieli

 

Alexander puhuu tietenkin somesta ja sanoo yrittävänsä pitävän sosiaalisen median käytön yhdessä tunnissa per päivä. En osaa laskea, kuinka paljon aikaa itselläni menee, kun joudun sitä työni puolesta paljon käyttää, mutta yritän sitä kuitenkin koko ajan vähentää. Sosiaalisessa mediassa on se mielenkiintoinen haaste, että kaikki ovat siellä. Tuntuu välillä, että jos sieltä jää pois, hukkuu täysin omien kavereiden kuulumisista ja voi jäädä ulkopuolelle monesta. Simon Sinek sanoi jossain Ted puheessaan, kuinka ihminen saa aina pienen dopamiini – onnellisuuspaukun, kun Facebookiin, Whatsappiin, tai sähköpostiin tulee uusi ilmoitus. Tämä on se koukuttava tekijä, jonka takia itsekin roikun usein sosiaalisessa mediassa liikaa.

 

Empathy – Empatia

 

Alexander ottaa puheen lopussa kantaa tulevaisuuteen roboottien, tekoälyn ja digitalisaation kasvun näkökulmasta ja puhuu kuinka tärkeään osaan empatia ja läsnäolo jäävät. Tämä on äärimmäisen tärkeä pointti! Mikä on aidompaa, kuin se että kohtaat joka päivä jonkun ihmisen, kuulet hänen huolensa ja ilonsa 100 prosenttisesti. Kukapa ei tästä pitäisi?

Me eletään tosi mielenkiintoisessa maailmassa. Joka aamu on tehtävä valinta, lähdenkö ulos miettien kaikkia haasteita, vai tutkinko ja katselenko maailmaa niin, että kaikki on ihmeellistä ja kaikki on mahdollista?

Mä tiedän, että onnellisuudesta puhuminen saattaa tuntua joistain ihmisistä vähän tylsältä ja hippimäiseltä, mutta se on silti tosi kiinnostava aihe, koska väittäisin, että ihmiset lähtökohtaisesti aina sitä tavoittelee. Kiinnostava pointti on kuitenkin miettiä, tavoitellaanko me onnellisuutta vai nautintoja, jotka ovat kaksi eri asiaa. Nautintoja hakiessa huomiomme kiinnittyy helposti hetkellisiin tiloihin, kuten suklaan nauttimiseen, tai asioihin, mitä rahalla saa. Näistä tulee onnellinen olo joksikin aikaa, mutta onnellisuus on se tasapainon olotila, mistä Alexander hienosti puhuu. Välillä kaikki ei mene putkeen, mutta siitäkin selvitään, koska sisäinen vointi on hyvä 🙂 Mukavaa viikkoa kaikille!

 

19.3. If you like Pina Coladas..

Posted on

Startup Passion – niminen hanke vei mut koko viime viikoksi Viroon seuraamaan, miten eri maista tulevia ihmisiä laitetaan yhdessä pohtimaan, miten ideasta voidaan synnyttää startup yritys. Tällaiset reissut ovat siitä mahtavia aina, että niissä pääsee tutustumaan erilaisiin ihmisiin ja erilaisiin kulttuureihin, mistä tykkään paljon! Viikko oli rankka ja edelleen väsyttää, minkä vuoksi tämän viikon kirjoitus jää lyhyeksi. Päällimmäisenä fiiliksenä viime viikosta on hauskuus 🙂 Meillä oli mahtava porukka mukana, joiden kanssa yksi aina melodialtaan mieltä nostattava biisi pisti aina tanssin päälle.

Vaikka ei oliskaan minkäänlaisia tanssitaitoja, täytyy sanoa, että tanssiminen on yllättävän hauskaa touhua. Varsinkin tämän legandaarisen biisin tahdissa 😀

 

12.3.2018 Vieläkin tehdään hyvää musiikkia! Bear’s Den – Red earth & pouring rain

Posted on

Bear’s Den – Red earth & pouring rain

 

Mä oon jotenkin pelännyt välillä, tuleeko enää mistään hyvää musiikkia. Apple Musicia / Spotifyta kuunnellessa on lähes kaikki maailman biisit käsissä, joten on helppo ladata soittolistat täyteen omia lempparibiisejä ja etsiä uusia. Samaan aikaan, kun koittaa pysyä selvillä, minkälaista musiikkia kaikki top listat tarjoavat, on ollut helppo kuulla, että suosituimmat biisit edustavat poikkeuksetta samaa genreä.

 

Onko siis mun kaltaisen rock musiikin diggarin vaan myönnyttävä siihen, että enää ei tule uutta Metallicaa, Talking Headsia, Bruce Springsteenia, tai Joy Divisionia? EI TODELLAKAAN.

 

Mun ongelma on ehkä ollut, että en oo osannut etsiä uutta musaa oikealla tavalla. Saan usein suosituksia uusista hyvistä bändeistä kavereilta, mutta harvoin osun itse oikeaan. Nyt oon kuitenkin löytänyt hyvän keinon Apple Musicia käyttäessäni. Kuuntelin Mumford & Sonsia ja tsekkasin läpi soittolistoja, joissa Mumford & Sons on mukana, tai listoja bändeistä, joihin Mumford & Sons on vaikuttanut. Osuin johonkin tosi makeeseen, joka uppos täysin saman tien. Bear’s Den!! Vitsi miten makea bändi 80-luvun viboilla höystettynä. Loistavaa musiikkia tehdään vielä ja sen löytäminen on yllättävän helppoa. Ehkä sitä itse, jos joku toinenkin on vähän turhan laiska vaan ettimään mitään uutta. Tsekkaa siis tämä brittiläisbändi ja fiilistele maanantai iltaa 🙂 Jos sulla on Spotify / Apple music, voit sieltä helposti kuunnella koko levyn läpi!

 

5.3. Mindhunter, Ruben Stiller & Strahan

Posted on

Netflix suositus – Mindhunter (TV-sarja)

 

En oikein diggaile rikossarjoista, kun niitä tulee ovista ja ikkunoista, mutta tämä sarja on herättänyt mun mielenkiinnon. Sarjassa on kaksi FBI-agenttia 1970-luvulta, jotka opettavat muille agenteille murhaajien ja rikollisten psykologiaa rikosten takana. On mielenkiintoista seurata, kuinka aliarvostettua psykologian merkitys on tuohon aikaan FBI:ssä ollut, mikäli sarja kuvastaa siis oikeita ajan tunnelmia, miltä kovasti ainakin vaikuttaa. Ensimmäisten jaksojen perusteella sarjassa käsitellään teemoja ”Voiko ihminen syntyä pahaksi, vai kasvaako ihminen pahaksi?”. Vahva suositus tämän sarjan katsomiselle rauhallisille arki-illoille 🙂

 

Joonas Nordman – Ruben Stiller

 

Viime viikolla pohdimme työmaalla näkemysjohtajan ominaisuuksia, mistä itsekin kirjoitin blogia, jonka joskus julkaisen. Minun päänäkökulmani oli, että näkemysjohtajan tärkeimpiä puolia on tarkastella ongelmatilanteissa tasapuolisesti molempia mielipiteitä, kuten Joonas Nordmanin näyttelemä Ruben Stiller alla olevassa videossa hienosti tekee 🙂

 

 

Strahan – Mountain

 

”Only joy will come in the morning

Every sorrow removed in the light

Every ending starts with a story

Every child with the seed of life”