Pienenä minuun jostain syystä iskostui ajatus siitä, että olen tyhmä. En oppinut koulussa, olin huono liikunnassa ja minun oli täten asetuttava pieneen ryhmään, josta lähtisin sittemmin omaa sosiaalista minäkuvaani rakentamaan. Löysinkin peruskoulu ikäisenä onnen nettipelien maailmasta, jonka kautta pystyin rakentamaan erilaista kuvaa itsestäni. Sosiaalisessa maailmassa sen sijaan keksin jossain vaiheessa, että kaverini pitivät minua hauskana, joten päätin lähteä hakemaan muiden hyväksyntää olemalla luokan pelle.

Samaan aikaan koulussa sain luokka-asteelta toiselle siirtyessäni huonoja arvosanoja ja minulle muodostui ajatus siitä, että en jostain syystä opi samalla tavalla, kuin muut. Minua ei vaan kiinnostanut kuunnella opettajien puhetta, vaan keskityin enemmän kavereille puhumiseen ja muiden naurattamiseen.

Yläaste aikoina taisin ensimmäistä kertaa oikeasti säikähtää, että mitä minusta oikein tulee, jos en skarppaa koulun kanssa? Yritin moneen otteeseen skarpata, mutta opit eivät vaan jääneet päähän. Voi olla, että kun olin jo aikaisemmilla luokilla jäänyt joissain kouluaineissa jälkeen, kirittävää oli liikaa.

Pääsin taistellen lukion läpi ja valmistumispäivänä muistan erään opettajan sanoneen puheensa aikana, että “Tämä etappi oli vasta pieni pyrähdys teillä. Tästä se työ vasta alkaa.” Muistan edelleen, kuinka pelästyin tuota lausetta ja pohdin sitä, kuinka haastavaa minulla oli jo siihen saakka ollut päästä kiinni siitä, mitä elämältä oikein vaaditaan ja miksi minulle on niin vaikea oppia mitään.

Onnekseni pääsin parin välivuoden jälkeen opiskelemaan Mikkelin ammattikorkeakouluun yhteisöpedagogiksi, joka oli juuri niin oikea paikka minulle, kuin olla ja voi. Kaksi ensimmäistä vuotta meni arvosanojen näkökulmasta jo hieman paremmin, kuin peruskoulussa. Isoin välähdys kuitenkin tapahtui kolmantena lukuvuonna, kun sain mieluisan vastuun opettajaltani Tommi Pantzarilta, jota muutenkin arvostin. Hän antoi minulle vastuulleen projektin, jossa pääsin ohjaamaan nuorempia opiskelijoita, joiden tehtävänä oli ryhmäyttää Mikkeliin tulevia kansainvälisiä opiskelijoita. Lähdin sellaisella innolla tuohon tehtävään, että se into jatkuu varmaan tänäkin päivänä. Tajusin nimittäin tuona hetkenä yhden kirkkaimmista osaamisistani, joka liittyi ryhmien ohjaamiseen ja ryhmien innostamiseen.

Samana vuonna valmistelin loppuun opinnäytetyöni, jota tehdessäni löysin äärimmäisen kiinnostavan tutkimuksen, jonka mukaan ihminen oppii parhaiten opettamalla toiselle. Tämä oli kyseisen vuoden toinen jättimäinen oivallus. Rupesin miettimään kouluhistoriaani ja rooliani muiden viihdyttäjänä ja pölpöttäjänä tunnilla. Jos halusin mitenkään pysyä tunneilla kiinnostuneena, minun oli pakko aina jossain välissä sanoa jotain ääneen. Tuon tutkimuksen lukemisen jälkeen tajusin, että minulla on mahdollisesti aina ollut palo oppia, mutta se oppiminen tapahtuisi vain puhumisen avulla.

Nämä oivallukset olivat sen verran keskeisiä minulle, että olen rakentanut työuraani niiden päälle. Olen päässyt fasilitoimaan lukuisia ryhmiä Suomen isoimpien organisaatioiden esimiehistä korkeakouluopiskelijoihin ympäri Euroopan. Minulle on ollut keskeistä aina fasilitoidessa ohjata samalla tavalla, kuin olisin itsekin osallistujana ja varmistaa, että kaikki pääsevät puhumaan tasapuolisesti yhtä paljon. Me olemme kaikki erilaisia, toiset hiljaisempia, toiset äänekkäämpiä, mutta kaikilla meillä on tarve tulla kuulluksi. Huomaan tuon kuulluksi tulemisen tarpeen merkityksen joka kerta, kun luokkatilan täyttää puheen porina.

On sitten kyse fasilitoitavasta työpajasta tai normaalista opetustilanteesta, oppiminen on aina keskiössä. Muutosta tapahtuu vasta siinä vaiheessa, kun oppii. Käytän fasilitoidessa ja opettaessa yhteistoiminnallisen oppimisen filosofiaa. Tätä filosofiaa kuvaa parhaiten se, että sen käytön myötä jokaisella osallistujalla on yhtä tärkeä osa oppimisprosessissa. Tämä opetustapa sopii nykypäivään äärimmäisen hyvin, kun ihmisten keskittymiskyky alkaa herpaantumaan digitalisaation myötä. Uskon, että viisaat päät yhteen laittamalla, ihmiset oppivat aina yhdessä paremmin. Elämäntehtäväni on muuttaa opetusta innostavammaksi, kiinnostavammaksi ja sosiaalisempi sekä ohjata ihmisiä oikealle polulle, löytämään oma opetus- tai työpolku.