Kirjoitan pääasiassa sitä varten, että voisin auttaa eksyksissä olevia ihmisiä oikealle polulle. En vielä tiedä, mistä motiivi tällaiselle on syntynyt. Voisiko mahdollisesti olla, että se tunne, joka minulla kasvoi 2014 aikoihin opinnäytetyötä kirjoittaessani, kantaa edelleen? Minusta tuntuu, että löysin tuolloin jotain tosi keskeistä oman työni merkityksellisyydestä. Tämä oivallus antoi avaimen niin moniin hienoihin seikkailuihin, että koen vaan suurta toivetta jakaa muillekin samaa ilon tunnetta.
Koen, että minulla on myös tarve auttaa muita kirjoitusteni avulla, koska olen itse saanut niin paljon. Synnyin onnelliseen perheeseen ja sain viettää turvallisen lapsuuden. Jossain vaiheessa rupesin jopa katumaan sitä, kuinka sain niin paljon kaikkea. Rupesin potemaan huonoa omatuntoa siitä, että miksi minulla on enemmän, kuin toisella. Varsinaista länsimaisen ihmisen tuskaa, vai mitä?
Valmistuin vuonna 2010 lukiosta, enkä saanut vielä opiskelupaikkaa, jonka myötä lähdin tekemään vapaaehtoistyötä Tansaniaan. Joku minun sisimmissä sanoi tuolloin, että minun täytyy kasvaa yksin ihan erilaisessa ympäristössä, jossa voin samalla oppia muilta ja auttaa sen vähän, mitä voin. Tuon reissun aikana minusta tuntui aina siltä, kun eläisin kirjan sisällä jonkin länsimaisen nuoren pojan seikkailua. En tuohon aikaan kuitenkaan kokenut vielä tarvetta kirjoittaa. Ehkä minun enemmänkin tuolloin piti elää ja kasvaa, jotta pääsisin nykytilaan, jolloin minulla tuntuu olevan tarvetta kertoa oppeja ja tarinoitani.
Ensimmäinen työpäiväni Tansaniassa palomiehenä
Tätä kirjoittaessa mieleeni tulee ensimmäinen työpäiväni Tansaniassa, kun saavuin Mufindin vuoristokylään. Olin sairastunut reissun alkupuolilla vatsatautiin, jonka myötä makasin ensimmäisenä työpäivänä sängyssä. Pomoni – amerikkalainen Jenny, tuli sanomaan minulle, että kylän metsässä on iso tulipalo, jota varten koko kylä on kutsuttu auttamaan. Tansanialaiset kulottavat peltoja ja jollain oli tuolloin lähtenyt hommat vähän käsistä. Jenny sanoi, että minun ei missään nimessä tarvitse tulla auttamaan, mutta hän lähtee. Tunsin oloni kuitenkin jo hieman paremmaksi ja halusin mennä mukaan.
En ollut koskaan aikaisemmin sammuttamassa tulipaloa, joten yllätyin kovasti, kun meille annettiin isot risut aluksi, joilla meidän piti yhteistoiminnallisesti viuhkoa joukossa tulta sammuksiin. Tuossa tilanteessa adrenaliini oli alusta alkaen sen verran korkealla, etten oikeastaan edes muista pelänneeni, vaan näin yhteistyön voiman ja sen, kuinka saman aikaisella paikallisten puiden viuhkomisella onnistuimme taltuttamaan yksi kerrallaan pieniä metsäpaloja.
Sain onnistumisista sen verran voimaa, että päätin loppupuolella lähteä itse jopa sammuttamaan pienempää paloa. Paikalliset palomies apurit näkivät aikeeni ja huikkasivat minulle “BIIIIIS. BIIIIS”. Tiesin, että harvempi tansanialainen puhuu englantia, joten en osannut reagoida tuohon oikein mitenkään, kun länsimaisia tulkkeja ei ollut ympärillä. Hymyilin heille ja lähestyin tulta ja aloin viuhkoa. Siinä vaiheessa tajusin, että he olivat koittaneet kommunikoida englanniksi sanoen, “BEEES. BEES”. Ampiaisten joukko lähti lentämään minua päin, mutta pääsin onneksi aika vikkelästi pakoon. Juoksin takaisin paikallsiten joukkoon, jotka nauroivat operaatiolleni hervottomasti. Eräs naurajista oli nuori räppärimäiseen tyyliin pukeutunut Akida, jonka eleistä jostain syystä loukkaannuin. Ajattelin, että hän pilkkasi minua.
Pian alueelle saapui länsimaisia tuttuja, jotka hokivat, että tuli on saatu hoidettua kuntoon. Kaikki paikalliset iloitsivat tästä halaten ja nauraen keskenään. Tämä ilon ja solidaarisuuden tunne tuli minulle tutuksi seuraavina kuukausina, kun koin toinen toistaan mielenkiintoisimpia seikkailuja. Ja Akida, jonka pelkäsin pilkkaavan minua, osottautui täysin vääräksi peloksi. Hänestä tuli paras kaverini ja pidän hänen kanssaan vieläkin yhteyttä. Akida antoi minulle Suomeen lähtiessäni hänen englanti-swahili sanakirjansa, joka oli minulle melkoisen suuri lahja. Hän myös opetti minulle tällä esimerkillään, kuinka ei koskaan kannata antaa ensivaikutelman määrittää liikaa. Tämä on eräänlainen klisee, mutta uskon, että useissa kliseissä piilee maailman suurimmat salaisuudet.
Toiveeni tästä eteenpäin
Tansanialla on erityinen paikka sydämessäni. Minusta tuntuu, että armeijan sijaan kasvoin vasta Tansaniassa mieheksi ja jotenkin minusta tuntuu, että mieheksi kasvamisesta pitäisi myös nuorille kertoa enemmän. En ole kasvatustieteen ammattilainen, mutta kiinnostavan tarinan sisään upotettu oppi voi aina synnyttää jotain uutta ja kiinnostavaa. Täten, tulen kirjoittamaan vastaisuudessa nuoret miehet mielessä pitäen. Muistan, että minulla oli lukion jälkeen tarve eräänlaiselle isoveljelle, jolta varmistaa, menenkö oikeaan suuntaan. Toivottavasti voin näiden tekstieni kautta tavoittaa nuoria aikuisia, jotka kaipaavat tukea ja suuntaa elämälleen.
