Luin taannoin Vee Kativhun kirjaa ”Empowered”, jossa hän pyytää lukijaa pohtimaan, ”Mitkä ajatukset pitävät sinua hereillä öisin?”. Pohdin tietenkin perinteisiä arkisia asioita, mutta pohdin ihmeellisen usein myös koulutuksen ja työelämän haasteita. Jaan tässä tekstissä muutaman:
- Kyseenalaistammeko me tarpeeksi?
Minua huvittaa ja ilahduttaa lapset, jotka uteliaasti jaksavat kysellä mitä erikoisempia kysymyksiä. Kerran olin matkalla Israelista Suomeen, jolloin vieressäni istui pieni prinsessan pukuun pukeutunut tyttö, joka jaksoi lähes koko matkan kysyä äidiltään lentokoneeseen liittyviä kysymyksiä. Ihailin hänen äitiänsä, joka jaksoi kärsivällisesti vastata, vaikka kysymysten loppua ei näkynyt. Tuo kysymysten sarja on jäänyt mieleeni ja olen usein pohtinut, kysymmekö me enää niin paljoa kysymyksiä samalla uteliaalla tarmolla, kuin lapsena? Minkälainen olisi oppitunti, joka alkaisi sillä, että opiskelijat tutustuvat aluksi aiheeseen ja listaavat ylös kysymyksiä, joita haluavat selvittää opittavaan aiheeseen liittyen? Entä minkälainen olisi palaveri, jossa materiaalit luetaan etukäteen ja yhteinen aika käytetään vain kysymysten läpikäymiseen? Uudet suuntaviivat luotaisiin aina kysymysten jälkeen.
- Luennoimmeko me liikaa?
Kulttuuri muuttuu hitaasti ja opettajan rooli koetaan edelleen yllättävän usein tiedon siirtäjän roolin kautta. Tämä käytänne pysyy, vaikka tiedetään älypuhelimen vaikutukset ihmisen keskittymiskykyyn. HAMK:issa käymäni ammatillisten opettajaopintojen aikana kerrottiin, että ihminen oppii parhaiten opettamalla toiselle. Silti yllättävän usein opettajat tyytyvät luennoimaan. Sama malli näkyy myös työelämässä palavereiden kulussa. Mietin usein, kuinka paljon enemmän palaverin osallistujat voisi saada, jos yhteinen aika käytettäisiin siten, että puheenvuorot jaettaisiin tasaisemmin. Tätä on myös tutkittu Anita Woolleyn (2015) puolesta Pittsburghin yliopistolla. Tutkimuksen mukaan puheenvuorojen jakautuminen on yksi keskeisistä elementeistä, joka kuvaa ryhmän älykkyyttä.
- Tehdäänkö ryhmätyötä väärin?
Perinteinen ryhmätyömalli töissä ja opiskelumaailmassa toimii siten, että jaetaan ryhmät ja ryhmälle jää itselleen vastuuksi pelisääntöjen ja etenemistavan suunnittelu. Tässä käy perinteisesti niin, että sosiaalisesti lahjakkaammat ihmiset ottavat helposti vetovastuun ryhmän puolesta ja muut seuraavat perästä. Jotkut tekevät vähemmän työtä ja toiset enemmän. Olennaista olisi varmistaa yhteistoiminnallisen oppimisen menetelmin, että ryhmän menestys on kiinni jokaisen yksilön tasapainoisesta panoksesta. Kaikki ryhmän jäsenet ovat riippuvaisia toisistaan, ja jokaisella on vastuu toiminnan etenemisestä. Tämä onnistuu luomalla selkeät pelisäännöt ryhmätyölle, antamalla aikaa tutustumiseen, korostamalla reflektoinnin tärkeyttä ja tuplavarmistamalla, että osanottajat tietävät, miten prosessi etenee.
- Mikä vaikutus reflektoinnilla voisi olla?
Edellisessä kappaleessa mainitsemani reflektointi pitäisi olla keskeinen osa toiminnan arkea. Sen pitäisi kulkea käsi kädessä toiminnan kanssa siten, että tasaisin, yhdessä sovituin peliajoin kokoonnutaan yhteen reflektoimaan, mitä on tapahtunut, miten työt etenevät, missä tarvitaan apua ja mitä voisi tehdä paremmin? Pyrin käyttämään mahdollisimman usein oppitunnin tai palaverin lopussa aikaa reflektoinnille, jotta opit siirtyvät paremmin arkeen ja pääsen samalla itsekin kuulemaan, mitä osanottajat ajattelevat. Reflektointi on tärkeä hoitaa yhteistoiminnallisin menetelmin. Useimmiten teen sen niin, että pyydän ensin osallistujia miettimään yksin kysymyksiä ja tämän jälkeen parin kanssa. Seuraavaksi pyydän pareja sopimaan, kumpi on a ja b. Loppuun sanon osallistujille, että aloitetaan a – henkilöistä, jotka sanovat yhden asian kerrallaan. Kierros käydään loppuun ja annetaan b – henkilöille vuoro ja otetaan vielä uusi kierros, jos asiaa riittää. Näin varmistetaan, että hiljaisetkin äänet tulevat kuulluiksi.
Onneksi nukun yöni yleensä ihan hyvin. Silti joku näissä asioissa painaa, tai sitten ne ovat merkityksellisiä minulle.